Ensimmäinen luku  - Torni

Tuuli liikkui vuoren yli vauhdilla. Se oli ottanut vauhtia Alaniityiltä saakka ja puhalsi eteenpäin heitellen rinteiden puuterilumen tieltään ja taivuttaen pienempiä puita maata vasten. Suuret puut, vuoren jykevät männyt, heiluttivat sille oksiaan kun se eteni kohti vuoren huipulla nököttävää tornia.

Niin. Tornia. Torneja rakennetaan moniin tarkoituksiin. Jotkin tornit rakennetaan siksi, että niistä näkisi kauas yli tuntemattomat. Toiset tornit rakennetaan linnojen yhteyteen puolustamaan kuningaskuntaa. Romanttisimmat rakentavat torneja ihan vain siitä syystä, että ne ovat kauniita kurottautuessaan maasta kohti tavoittamatonta taivasta. Ja sitten on olemassa tähtitorneja - ja tämä torni oli juuri sellainen. Se oli rakennettu harmaasta kivestä monia aikoja sitten, jolloin kuningaskunta oli vielä yltänyt näille main. Nuoruudessaan torni oli ollut vaikuttava näky, mutta nyt  se oli painunut vanhuuttaan hieman kumaraan, haalistunut ja halkeillut sieltä täältä.

Tuuli oli tottunut kiusaamaan tornivanhusta paukuttamalla sen ovia ja menemällä avoimista ikkunoista sisään heittelemään tavaroita, joskin se myös hiukan huonoa omatuntoa potien tapasi puhaltaa pölyt pois lattialta ja pöytien päältä. Mutta viime aikoina sen leikki oli pilattu. Joku oli sulkenut ikkunoiden raskaat puuluukut, tukkinut seinien rakoset ja pannut vielä palan purjekangasta katolle reikien tilkkeeksi. Tuuli pyörähti kaksi kertaa myötäpäivään tornin ympäri, mutta ei löytänyt pienintäkään rakosta josta puhaltaa läpi. Näreissään se jatkoi matkaa eteenpäin ja ajatteli – jos tuuli osaisi ajatella – että uuden asukkaan on oltava varsin pieni, jotta se huomaisi kaikki ne pienet rakoset ja reiät, joita torni oli ollut ennen pullollaan. Siinä se olisi ollut oikeassa, vaikka uusi asukas ei koskaan pienuuttaan myöntäisikään.

Saman vuoren huipulle johtavaa polkua käveli kaksi henkilöä. He kulkivat samaan suuntaan minne tuuli oli matkannut hetken aikaa sitten. Toinen heitä oli Postimestari ja toinen oli Oliver, joka oli seikkailija. Tuulinen sää sai Postinmestarin virkalakin vähän väliä lähtemään pieneen lentoon, kunnes sen kantaja nappasi sen tottunein ottein kiinni ja painoi taas kaljuun päähänsä, jota hän yritti peitellä. Hänellä oli tästä kaikesta kokemusta, sillä hän oli alueen ainoa henkilö, joka huolehti asukkaiden postien saamisesta ja kulkemisesta. Ja hän oli sentään tehnyt samaa työtä jo yli 30 vuotta, mistä hänen esimiehensä olivat muistaneet häntä kullanvärisellä taskukellolla ja diplomilla joitakin vuosia sitten. Vuosikymmenten kokemuksesta ja taskukellon tuomasta arvovallasta huolimatta tuuli teki hänet tällä kertaa vaivautuneeksi, sillä se sai hänet näyttämään koomiselta häntä seuraavan nuoren miehen silmissä. Tai niin hän ainakin kuvitteli. Nuorempaa miestä tuuli ei haitannut, vaan hän oli yksinomaan iloinen, että se puhalsi hiuksenhaituvat pois hänen silmiltään.  Pitkät kellanruskeat hiukset liehuivat kylmässä alkukevään tuulessa kohti suunta, josta hän oli saapunut kahdeksan päivää sitten.

***

”Paina tämä reitti sitten tiukasti mieleesi, poika”, sanoi Postimestari, painottaen samalla koko lausetta, että erityisesti sanaa poika. Tämän sanottuaan hän tunti olonsa hieman paremmaksi epäreilussa tuulessa. Vanhemmassa iässä oli se mukavuus, että sai antaa nuoremmilleen turhia neuvoja ja muistuttaa näitä näiden nuoresta iästä ilman, että sitä katsottaisiin yleisesti sopimattomaksi.

Oliver nyökkäsi, mutta hänen katseensa oli kiinnittynyt vuoren seinämään, jossa hän näki jotain mielenkiintoista.

”Humm, humm, joo-o”, Postimestari sanoi vaimeasti tuhahdellen, ”Ja öisin liikkumista kannattaa sitten välttää näillä tienoin, vaikka tuntisikin reitin. On näes vaarallista seutua.”

”Oh, onko täällä hirviöitä?”, Oliver kysyi kääntäen katseensa Postimestariin ja nostaen innokkaana kulmakarvojaan.

”No, täällä on kaikenlaista..”, totesi postimestari hetken mietittyään. Oikeastaan hän ei tiennyt, oliko vuorilla mitään erityisen vaarallista. Kylän majatalossa hänellä oli kyllä tapana kertoa erilaisia kauhujuttuja kylän asukkaille vuoristosta, mutta nyt oli sentään ehkä parempi vaieta niistä. Tämä nuorukainen oli oikeasti jäämässä vuorille, joten hänelle voisi selvitä totuus ennen pitkää. Lisäksi hän oli juuri nyt virkamatkalla, eikä silloin sopinut valehdella. Niinpä postimestari siirtyikin nopeasti aiheesta toiseen.

”Se torni siellä ylhäällä, jonne sinä ajattelit jäädä. Mitäs asiaa sinulla sinne oikeasti on? Et kai sentään ole menossa sinne pahantekoon? Siellä ei asu kuin vanha tähtitieteilijä, eikä hän välttämättä ole edes kiinnostunut vieraista.”

”Ajattelin käydä katsomassa tähtiä kun en ole niitä koskaan nähnyt kaukoputkelle. Kun olen nähnyt ne, tulen varmaan takaisin. Ei kai tähtitieteilijä voi olla niin ilkeä, ettei hän näyttäisi minulle tähtiä?” Oliver kysyi yllättyneenä.

”Jaa, jaa, mene ja tiedä. Ainakin hän on melkoinen erakko. En ole nähnyt häntä moneen vuoteen.”

”Mutta eikös setä kylässä kertonut, että hän käy kerran kolmessa kuukaudessa jakamassa tähtitieteilijälle postia?”

”Käyn minä, mutta panen vain kirjeen hänen postiluukkuunsa, hänellä näes on sellainen ovessa, ja huudahdan: Postiaaa!”, huudahti Postimestari turhankin innokkaasti ja hetken kuluttua heikko kaiku vastasi. ”Mutta eihän siitä mitään tulisi, jos me postinkantajat alkaisimme koputella ihmisten ikkunoita ja murtautua asuntoihin vain nähdäksemme postin saajat. Se on sitä vastoin vastoin ohjesäädöksiäkin. Ei, ei.”

”Mutta eikö se omituista, ettette ole nähneet häntä lainkaan useaan vuoteen?”

”Emme me postinkantajat saa miettiä sellaisia. Me ajattelemme postia ja sen kulkua emmekä lähettäjiä ja saajia, sikäli kun heidän asiansa eivät liity postin kulkuun. Tähtitieteilijä on voinut olla vaikka kylvyssä kun minä olen ollut paikalla. Siinä tulisi hirveä kiire, jos vaatisin hänet ovelle ja vanha ihminen voisi kompastua ja.. ei, ei. Parempi vain jakaa posti.”

”Mutta ettehän te ole nähneet häntä useaan vuoteen?”

”No, jotkut kylpevät niin usein.”

Heidän keskustellessaan alkoi sataa lunta.

***

Vuoren huipulla olevassa tornissa kävi tohina: Hyvin pieni sellainen, mutta tohinan aiheuttajan kokoon nähden kunnioitettavan äänekäs ja ripeä. Mutta tämä pieni olento ei ollut tähtitieteilijä, eikä hän tiennyt tähdistä juurikaan mitään muuta kuin että ne olivat keltaisia ja että ne kiilsivät kauniisti. Vähän niin kuin kiiltomato tai messinkinen uistin. Pieni olento ei myöskään tiennyt mitään tähtitieteilijästä eikä hän tiennyt, että hänen olisi pitänyt tietää jotain sellaista. Mutta sen hän tiesi, että tänään, jos laskelmat pitivät paikkaansa, tapahtuisi joitain hänen kannaltaan suurta ja tärkeää. Oli hänen tähtihetkensä. Tohina johtui siitä, että hän oli nukkunut liian pitkään, ja kuten useimmilla meistä, jotka emme ymmärrä tehdä asioita hyvissä ajoin etukäteen, tämä aiheutti aikatauluongelmia. Pienellä olennolla oli jo kiire asettaa tyyny oven viereen postiluukun alle ja hänellä oli myös paljon muuta tehtävää, josta kuulette myöhemmin.

***

Oliver ja Postimestari rämpivät lumessa eteenpäin. Satava lumi pakkautui kapeille vuoristopoluille ja teki niillä liikkumisen vaivalloiseksi. Korkeuksien ohut ja kylmä ilma pihisi heidän keuhkoihinsa ja sieltä ulos kun he kulkivat lumihiutaleiden kanssa vastakkaiseen suuntaan. Kylä, josta he olivat lähteneet, näkyi alempana udun kätköissä. Näin ylös kaikki pilvetkään eivät uskaltautuneet.

”Jopa sattui. Juuri tänään piti tulla tällainen kuuro. Jos tämä jatkuu tällaisena, en kyllä pääse enää tänään takaisin noita polkuja pitkin”, sanoi Postimestari.

”Sittenhän tekin jäätte pidemmäksi aikaa tornille”, totesi Oliver iloisena.

”Pah, näillä vuorilla tuuli pyyhkii lumet alat poluilta hetkessä. Kunhan tämä pyry nyt vain ensin loppuisi. Mutta katsohan, tuolla torni jo näkyy!”

Ja niin torni tuli lähemmäs askel askeleelta. Se seisoi vuoren tasaisen huipun itäisellä reunalla lähellä pientä jäätynyttä lampea. Tornin vieressä oli pieni maja, kenties jonkinlainen varasto, ja vuoren huipun länsipäässä kasvoi pientä kitukasvuista koivua. Majan ovi repsotti auki ja sen ja tornin välissä oli sikin sokin kaikenlaista tavaraa: polttopuita, lautoja, yksi sohva ja iso kasa kirjoja. Molemmat rakennukset olivat huonossa kunnossa. Näytti siltä, kun jättiläinen olisi repinyt sekä tornin että majan maasta, ravistellut näistä turhat tavarat ulos ja sitten asettanut ne kovakouraisesti takaisin vanhoille paikoilleen.

Postimestari kaivoi taskustaan piippunsa ja tikkuaskin. Piippu oli puisessa rasiassa, jonka hänen vaimonsa oli antanut hänelle 50-vuotislahjaksi. Postimestarilla oli tapana kertoa miespuolisille ystävilleen, kuinka turha ja tarpeeton lahja oli, vaikka hän oikeastaan piti siitä. Stressaavissa tilanteissa piippurasian kantta oli mukava nostaa hieman ja antaa saranoiden paukauttaa rasia taas kiinni. Se sai aikaan tyydyttävän napsahduksen tai kivuntunteen, jos sormen jätti sinne väliin. Nyt se ei kuitenkaan riittänyt. Hän ei ollut koskaan ennen jäänyt vangiksi vuorille edes lyhyeksi aikaa, ja hänellä oli huomenna töitä. Pykälien mukaan tällaisesta syystä töistä pois jääminen oli täysin hyväksyttävää, mutta hänen pitäisi tehdä esimiehilleen kirjallinen selvitys siitä, miksi postit olivat myöhässä. Ja se oli rasittavaa – täysin rutiineista poikkeavaa! Mahtoiko hänellä edes olla postitoimistossa oikeanlaisia kaavakkeita?

Postimestari sytytti piipun, imaisi muutaman henkäyksen savua, yskäisi kylmässä ilmanalassa ja osoitti piipullaan vajan ja tornin välissä olevaa tavararöykkiötä: ”Tuota tavaraläjää ei ollut maassa kun viimeksi kävin täällä.”

Oliver ei ollut niin kiinnostunut maasta vaan tornista. ”Missä se kaukoputki on? Katto näyttää minusta varsin umpinaiselta.” Hän oli nähnyt postikortissa kuvan tähtitornista, jossa massiivinen kaukoputki tunkeutui katon läpi.

”Siellä pitäisi olla sellainen avattava luukku. Kävin näet tuolla tornissa, koskas nyt se olikaan. No, liian kauan sitten kuitenkin. Vein sinne sellaisen härvelin, jossa oli kolme palloa, jotka pyörivät toistensa ympäri kun veivattiin vipua”, Postimestari virkkoi mietteissään.

”Kolme palloa? Niin kuin jonglöörin pallot?” Oliver kysyi.

”Ei! Vaan ne kaikki pyörivät toistensa ympäri. Yksi oli olevinaan maa ja yksi aurinko ja sitten yksi oli kuu. Vai olisikohan siinä Aurinkoa. Ja niin me muka kierrämme vinhaa vauhtia vanhan maankamaran kyydissä ties minkä ympäri kun kampea veivaa. Mutta en sellaiseen usko. Minun nähdäkseni maa ei liiku jalkojeni alta mihinkään. Olen vähän sellainen...” Postimestari imaisi piippuaan ja sai sen pesän hohtamaan punaisena ”...skeptinen.”

Sen sanottuaan postimestari lähti kohti tornin ovea Oliverin jäädessä taemmas seuraten Postimestarin lumeen painamaa uraa. Sakeneva lumipyry peitti alleen vuoristopolun, maassa lojuvat kirjat - ja pienet jalanjäljet tornin ja vajan välistä.

***

Pieni otus väijyi oven takana. Ulkoa kuului puhetta ja askelia. Ja ne lähenivät ja lähenivät ja joka hetki pienen otuksen pieni sydän löi entistä kiivaammin. Sitä jännitti ja pelotti samaan aikaan. Se ei voinut olla se, koska aurinko oli vielä taivaalla, mutta kirjeidentuojan seurassa oli myös joku muu. Joku, jota se ei ollut ennen tavannut.

Postimestari ja Oliver astelivat kolmiaskelmaisten rappujen päässä olevalle pikkuruiselle terassille. Tornin terassia ei oltu selvästikään suunniteltu kauniita kesäpäiviä varten, jolloin hyvällä terassilla voisi lojua suojassa auringolta, juoda mehua ja lukea sanomalehteä. Mutta toisaalta, jos asuu niin korkealla, että maa on aina lumessa ja postinkantajakin käy vain kerran kolmessa kuukaudessa, on ehkä parempikin pysyä sisällä. Postimestari kopisteli kenkiään terassin puiseen lattiaan muka puhdistaakseen kenkänsä, mutta tosiasiassa hän vain halusi ilmoittaa olevansa paikalla. Tilanne oli hieman kiusallinen. Kopisteltuaan lumen tarpeeksi huolellisesti molemmista saappaistaan Postimestari viimein huusi: ”Postiaa, postiaa!”, ja odotti. Mutta minkäänlaista vastausta ei kuulunut.

”Tähtitieteilijä hoi! Olen tullut tarkkailemaan kanssasi tähtiä! Voimmeko tulla sisään?” Säesti Oliver. Mutta hänellekään ei vastattu.

”Merkillistä”, tuumi Postimestari ja alkoi naksutella piippukotelonsa kantta. Yksin ollessaan hän olisi varmasti lähtenyt alas kohti kylää lumisateesta huolimatta. Se olisi ollut sankarillinen teko: Sään uhmaaminen sen puolesta, ettei postinsaanti häiriintyisi. Se tietäisi varmasti toista kultakelloa ja diplomia. Mutta nyt hänellä oli mukana tämä nuorukainen, joka oli aivan liian kevyt selviytymään lumisella vuoripolulla. Tämän takia Postimestari veti syvään henkeä ja huusi: ”Me olemme tulossa sisään”, ja tarttui tornin ovessa olevaan kahvaan ja vetäisi ovea ulospäin, mutta se ei auennut. Joku piti sen kiinni.

”Valitettavasti tämä on hätätilanne, sille lumentulon takia emme voi palata takaisin ja kylmyyden takia tarvitsemme yösijaa. Minä olen virkatehtävässä ja lain mukaan teidän on päästettävä minut sisään tällaisissa olosuhteissa. Olen pahoillani tästä vaivannäöstä, mutta voisitteko te avata oven herra tähtitieteilijä”, huusi Postimestari. Hetken aikaa mietittyään hän huomasi, ettei ollut virkatehtäviin vedotessaan vaatinut lainkaan Oliverille sisäänpääsyä ja katsoi, oliko tämä huomannut asian. Ilmeisesti ei. Mutta kyllä tähtitieteilijä heidät molemmat sisään päästäisi. Hän oli ollut aina kunnon mies, vaikka toki vähän kummallinen, mutta sellaisiksi ihmiset tulevat kun he elävät yksikseen.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Sisältä ei kuulunut inahdustakaan. Postimestari ja Oliver odottivat minuutin ja toisen ja kun he olivat odotelleet oven takana kymmenen minuuttia Oliver tokaisi: ”Tähtitieteilijä taitaa olla matkoilla tai kuolla kupsahtanut.”

”Ei kai nyt sentään”, vastasi Postimestari. ”Hän on minun ikäiseni ja raikkaassa vuoristoilmassa eletään pitkään ja terveesti. Mutta matkoilla hän voi kyllä olla. Katsotaas vielä tuota ovea.” Postimestari laski postilaukun olaltaan puiselle terassille, otti hyvän otteen ovenkahvasta ja alkoi vetää sitä ulospäin. Ja hiljalleen ovi alkoi aueta. Ensin se tuli syvennyksestä ulos ja sen jälkeen oven ja ovenkarmin väliin muodostui pienen pieni rako. Mutta aina kuin Postimestari hellitti, ovi venyi taas kiinni.

”Siellä taitaa olla salpa edessä”, puhisi Postimestari, samalla kun hän veti ovea auki. ”Ei”, sanoi Oliver, joka kurkisti sisään pienestä oven ja karmin väliin tulleesta rakosesta. ”Aivan kun tuossa menisi jonkinlainen köysi. Juu-u, joku on kiinnittänyt köyden oven sisäpuolella olevaan kahvaan. Pidä ovea auki tuon verran niin minä katkaisen köyden.” Tämän sanottuaan Oliver otti pitkän takkinsa alla olevalta vyöltään suuren puukon, jota hän oli kantanut aina mukanaan. Sitä ei oltu tarkoitettu puukoksi, vaan se oli tikari – taisteluun taottu ase, ja kirjailtu kädensuojus kertoi, että sitä ei ollut takonut tavallinen kattilaseppä. Tätä Postimestarilla ei ollut kuitenkaan aikaa nähdä, sillä voimanponnistelu sai hänet voimaan huonosti. Oliver pani tikarin terän oven rakosesta pilkottavan käyden alapuolella ja alkoi sahata köyttä poikki. Hiljalleen köysi alkoi oheta, kunnes aivan yht’äkkiä kuului valtaisa ”NAPS!”, köysi pamahti poikki ja ovi lensi päin epäonnista Postimestaria, joka rojahti terassille selälleen. Tikari lennähti Oliverin kädestä, ja samalla kun hän kumartui nostamaan sitä, hän näki, kuinka pieni otus livahti oven reunan takaa terassille, nappasi maasta Postimestarin laukun ja livahti takaisin sisään postilaukku mukanaan.